*

Riku Keski-Rauska

Ulkopoliittiset gerlanderistit ryhmittäytyvät

  • (Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo)
    (Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo)

Kimmo Kiljunen kysyy 29.8. Demokraatti-lehden kolumnissaan: ”Miksi me tyrkyttäydymme mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon?”

Jokin aika sitten nimitin - Katajaisen kansan taakka -blogikirjoituksessa - Eero Heinäluomaa Suomen ulkopoliittisen linjan Aulis Gerlanderiksi, mutta Kiljusen ulostulon jälkeen täytyy sanoa, että olin väärässä. Heinäluoman ohella myös Kimmo Kiljunen on osoittanut omaavansa sekä kyvyn että halun leimata poliitikkoja ulkopoliittisesti vaarallisiksi.

Suomeen on syntynyt gerlanderistien ryhmittymä. Kyse ei ole uudesta ilmiöstä, sillä ulkopoliittisen leimaamisen juuret löytävät vastineensa menneisyydestä. Aikakaudesta, jolloin virallisen ulkopoliittisen linjan suojelemiseksi ryhmittäytyi erilaisia liittokuntia; oli K-linjalaisia, Keskustan Helsingin piirin fasismitoimikuntaa ja Sodan ja Fasismin vastaista Työtä. Jokaiselle löytyi sopiva ryhmittymä taistella hyvän puolesta kaikkea pahaa vastaan.

Demokraatti-lehden vanhimpien lukijoiden iloksi ja riemuksi Kiljunen on päättänyt turvautua jopa Kekkos-korttiin. Kekkoseen kuuluisaan toteamukseen viitaten Kiljunen toteaa, että Suomen ulkopolitiikka on de facto rempallaan. Toisin olivat asiat Kekkosen aikana. Silloin eivät vaalitulokset ja parlamentarismi häirinneet ulkosuhteiden hoitamista eivätkä paljon muutakaan poliittista toimintaa. Pääasia oli, että ulkopolitiikassa ei ollut valittamista. Jostain kumman syystä Kekkosen ulkopoliittiseen linjaan tyytymättömien lukumäärä väheni jatkuvasti vuosien 1956-1981 aikana.

Näin jälkikäteen on syytä todeta, että olisihan se nyt ollut jos Kekkonen olisi mennyt haukkumaan oman ulkopoliittisen linjansa. Tuohon maailmanaikaan Kekkonen oli se, joka yksin päätti, millainen oli Suomen linja - tietysti yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Niin yksinkertaista se oli.

Tasavallan presidentin ulkopoliittisesta vallasta huolimatta Suomen turvallisuus oli jatkuvasti uhattuna. Aivan kuten Kiljunen maalailee tänäänkin myös Kekkosen aikana suurin uhka tuli sisältäpäin. Kekkonen pelkäsi Tuure Junnilaa, Veikko Vennamoa ja Georg C. Ehrnroothia kuin ruttoa – niin vaarallisia nämä ulkopoliittisiksi diletanteiksi leimatut puolivillit olivat. Jo pelkästään tietoisuus Suomessa majailevasta ulkopoliittisesta erileirisyydestä aiheutti ilmeisen sodan uhan. Tannerin ja Fagerholmin leveiden selkien takana lymyili yhtä jos toista epäilyttävää.

Nähtävästi näin ovat asiat tänäkin päivänä.

Aitokekkoslaiseen tyyliin Kiljunen muistuttaa ulkoministeri Timo Soinin ja puolustusministeri Jussi Niinistön kuuluvan Veikko Vennamon hengenheimolaisiin – siis hyvien ja luottamuksellisten idänsuhteiden vastustajiin. Jopa Soinin esikuvat osoittautuvat vaarallisiksi ja vääriksi; Margaret Thatcherin kautta Soini edustaa sitä kaikkea pahaa, jota vastaan sosialidemokraatit taistelivat kylmän sodan aikana.

 

Kiljunen kysyy:

”Onko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuuliajolla? Eikö ulkoministerillä ole näkemystä Natosta? Vähintä olisi olettaa hänen arvioivan Nato-jäsenyyttä siten, miten se vaikuttaa Suomen turvallisuuteen. Tämän luulisi olevan koko Nato-kysymyksen ydinasian.”

Kysymys on relevantti, mutta onko Kinnunen tosiaankin sitä mieltä, että nykyisen hallituksen ulkoministeri edustaa jonkinlaista poikkeusta ulkoministerien pitkässä linjassa? Eikö ulkoministerien suhtautuminen Nato-kysymykseen ole ollut jo pidemmän ajan ns. hankala kysymys? Kansanäänestyksen ohella kysymykseen vastaamista on kierrelty puhumalla EU:n yhteisestä puolustuksesta tai siitä, ettei nykyinen turvallisuuspoliittinen tilanteemme puolla Nato-jäsenyyttä.

Ainoa, jolle Nato-kysymys ei ole muodostunut ongelmaksi on Erkki Tuomioja. Hän vastustaa Natoa kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

On totta, että Suomen historian synkimmät luvut ovat niitä, kun meidät on vedetty mukaan muiden sotiin. Jostain syystä Kiljunen jättää mainitsematta erään tärkeän opetuksen Suomen historiasta. Tuo opetus saatiin talvisodan myötä. Silloin olimme yksin. Jostain käsittämättömästi syystä jouduimme silloin vedetyksi sotaan, jonka alkutahteja suomalaiset eivät olleet soittamassa.

Luonnollisen johtopäätöksen sijaan Kiljunen katsoo, että jättäytyminen yksin suurvaltaryhmittymien väliselle harmaalle vyöhykkeelle on Suomen kannalta se paras vaihtoehto. Näkemys tuokin.

Mitä tulee Kiljusen omaan leiriin, niin olisi kohtuullista kysyä, millaisia vaihtoehtoja SDP on tarjoamassa? Eero Heinäluoman puheet Jutta Urpilaisen presidenttiehdokkuudesta tarjoavat ulkopolitiikasta kiinnostuneille valitettavan vähän. Pelkästään googlaamalla "Jutta Urpilainen+Nato" saat kokonaiset kuusi osumaa. Ei ihme, että Eero pitää häntä ulkopoliittisesti vakaana ja hyvänä vaihtoehtona tulevaa presidenttiehdokasta etsittäessä.

Jotenkin tuntuu siltä, ettei SDP:n ehdokashaku ole vielä päättynyt eikä tähän lopputulokseen päätymiseen tarvita Googlea. Saattaapa käydä niin, että asiassa tehdään Kekkoset; edellinen ehdoton kieltäytyminen muuttuu ehdottoman myönteiseksi kannaksi.


Riku Keski-Rauska

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

7Suosittele

7 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (14 kommenttia)

Jukka Laine

Onhan meillä presidentti Niinistö, joka muistutti kuinka tärkeää on kansallinen yksituumaisuus (Ukraina, Georgia). Ukrainan tie kohti läntistä sotilasliittoa on mielenkiintoinen esimerkki meille. Varmasti Naton kannattajat ainakin seuraavat tarkasti.

Käyttäjän MattiKarjalainen1 kuva
Matti Karjalainen

Hyvä kirjoitus Riku Keski-Rauska. Monet johtavat suomalaispoliitikot, varsinkin sosiaalidemokraatit, keskustalaiset ja vasemmiston edustajat, edustavat aivan lapsellista kantaa, että kun emme liittoudu sotilaallisesti emmekä arvostele Venäjää, niin meidät jätetään rauhaan eivätkä mitkään maailman konfliktit kosketa meitä. Tähän uskomukseen ei ole mitään tosiasiallisia perusteita. Päinvastoin koko Suomen historia vuodesta 1809 lähtien todistaa siitä, että Venäjä (tai Neuvostoliitto) haluaa aina kun on vähänkään voimissaan määrätä Suomen asioista, eikä pelkästään Suomen ulkosuhteista, vaan myös maan sisäisestä elämästä. Tätä politiikkaa perustellaan Venäjän oman turvallisuuden varmistamisella, mutta sen syvin olemus on imperialistinen valloitus-, Venäjään liittämis- ja venäläistämispyrkimys.

Lähes kaikki Euroopan demokraattiset valtiot kuuluvat Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön. Kuitenkin meillä tärkeissä poliittisissa ja valtiollisissa asemissa olevat henkilöt todistelevat, Venäjän tahtoa noudattaen, että juuri Suomen liittyminen kyseiseen järjestöön laukaisisi välittömän sodan Suomea vastaan tai yleismaailmallisen sodan, jos ei suorastaan maailmanloppua. Voi pyhä yksinkertaisuus!

Pienten ja suurten valtioiden välisissä suhteissa, kuten rajanaapuruudessa, on siellä täällä muuallakin maailmassa kitkaa ja erimielisyyksiä, mutta Venäjä on ainakin Euroopassa ainoa valtio, joka nykyisin ajaa omaa valtioetuaan sotavoiman avulla. Tästä seuraa, että Suomen on mahdollisimman nopeasti oman etunsa vuoksi syytä liittoutua muiden Euroopan ja Pohjois-Amerikan demokraattisten valtioiden puolustusliittoon, siis Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön. On todella surullista, että Suomen turvallisuuskysymystä yritetään ratkoa erilaisilla korvikejärjestelmillä, kuten puolustussopimuksilla Ruotsin ja eräiden muiden maiden kanssa. Nämä sopimukset eivät kuitenkaan sisällä puolustusliittoon kuuluvia elementtejä eikä niillä siksi ole mahdollisen hyökkääjän suhteen mitään pelote- ja ehkäisyvaikutusta.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Kiljunen näyttää vastustavan Nato-jäsenyyden lisäksi myös Suomen ja Yhdysvaltain parhaillaan neuvoteltavaa puolustussopimusta ("Mauno Koiviston näkökulmasta...). Olen pahoillani, jos se on demarien virallinen kanta asiaan. Tässä ja myös presidenttikysymyksessä lasselehtisläisten demarien tulisi aktivoitua.

Jukka Laine

Saksalaiset vastustavat myös TTIP sopimusta laajasti. Eivät halua joutua suurten amerikkalaisyhtiöiden kanssa kansainväliseen oikeuteen.

Käyttäjän petriluosto kuva
Petri Luosto

Suomelle puolueettomuuspolitiikka ei ole itseisarvo, vaan se on turvallisuuspolitiikan yksi vaihtoehto. Puolueettomuuspolitiikan uskottavuus vaatii sitä, että kaikki naapurimaamme kunnioittavat niin puolueettomuuspolitiikkaamme, että tekemiään sopimuksia muiden maiden kanssa.

Suomen kannalta ongelmaksi tässä tulee arvaamaton itänaapurimme. Venäjä on rikkonut lukuisia sitä velvoittavia sopimuksia suhteessaan Ukrainaan koskien niin Krimin niemimaata kuin myös Donbassin aluetta. Esimerkkejä rikotuista sopimuksista ovat mm. YK:n peruskirjan valtioiden välisten konfliktien rauhanomaisesta ratkaisemisesta (luvut VI ja VII) ja ETYJ:n päätösasiakirjan kymmenen perusperiaatetta eli ns. Helsinki Accords sekä Venäjän muiden entisten Neuvostoliiton tasavaltojen kanssa solmimat sopimukset, joissa se lupasi kunnioittaa niiden alueellista koskemattomuutta.

YK:n peruskirja:
https://www.unric.org/fi/perustietoa-yksta/13

Helsinki Accords:
https://en.wikipedia.org/wiki/Helsinki_Accords

BBC:n artikkeli Krimin miehityksen juridisesta näkökulmasta:
http://www.bbc.com/news/world-europe-26481423

Mielestäni aika tekopyhää yhtäällä demarivaikuttajien eli tässä tapauksessa Heinäluoman, Kiljusen ja Tuomiojan suulla turvautua Kekkos-korttiin ja toisaalla heittää Kekkosen merkittävimmän ulkopoliittisen saavutuksen eli ETYK:n periaatteet roskakoriin. Tosiasiassa he ovat tekemässä turvallisuuspoliittista isänmurhaa samalla vakuuttaen, että he ovat täysin syyttömiä.

Jukka Laine

Miten EU:n ja Ukrainen kahdenvälinen lähentyminen etenee?

Käyttäjän kimmokautio kuva
Kimmo Kautio

Minusta on aina yhtä huvittavaa, kun Nato-myönteisemmästä leiristä muistutellaan, miten Kekkosen aikana ei demokratia haitannut ulkosuhteiden hoitoa. No, sitten suunnilleen seuraavassa lauseessa taas tuputetaan täysin kansalaismielipiteen vastaista Nato-ratkaisua. Se päätös jäsenyyden hakemisesta pitäisi Nato-mielisten mukaan tietenkin tehdä ilman kansanäänestystä, koska tyhmä kansa saattaa olla eri mieltä. ;)

Käyttäjän RalfKarlsson kuva
Ralf Karlsson

Millä tavalla ajattelit sitten että "tyhmää kansaa" voitaisiin valistaa jotta se ymmärtäisi jotain 2016-luvun Suomen ja Venäjän käytössä olevien asejärjestelmien käytöstä ja tehokkudeesta sekä Venäjän sotilasdoktriinien muutoksista ja yleensäkin Suomen mahdollisuuksista seistä yksin mahdollista Venäläistä hyökkäystä torjumassa?
Linkin takana löytyvät tiedot sekä Venäjän että Suomen asevoimien vahvuuksista ja muuta hyödyllistä tietoa kun verrataan maiden voimia:

http://www.globalfirepower.com/

Kansanäänestys ilman tietoa mistä asiassa on kysymys olisi katastroofi Suomelle ja ymmärän hyvin niitä jotka sanovat ettei missään nimessä voi antaa näin suurta päätöstä tietämättömien rivikansalaisten käsiin.

Käyttäjän EetuKinnunen1 kuva
Eetu Kinnunen

Aikaisempaa blogihistoriaa tarkastelemalla Keski-Rauskaa tuntuu vaivaavan samanlainen NATO-monomania kuin valitettavan monia muitakin kokoomuslaisia. Suomi ei voi tässä fiksaatiossa olla uskottava länsimaa kuulumatta sotilasliittoon.

Suomelle on käynyt aina huonosti silloin kun välit itään ovat olleet huonot -riippumatta siitä onko meille tullut apua muualta vai ei. Alkaen Isovihasta ja päättyen Jatkosotaan. Nyt ei ole näköpiirissä mitään syitä, miksi Suomen ja Venäjän välit ajautuisivat konfliktiin. Sen sijaan NATO:n ja Venäjän välillä tällaisia polttopisteitä on useita, pahin Baltiassa.

NATO:n luonnollinen intressi olisi saada Suomi ja Ruotsi vastaamaan Baltian puolustamisesta ja antamaan oma maaperänsä alueen maissa suoritettavien operaatioiden käyttöön. Venäjälle riittää, että näin ei tapahdu ja täällä pysytään neutraaleina jos konflikti puhkeaa. Tämä on Suomen kansallinen etu ja muuta ei mielestäni tule turvallisuuspolitiikassa ajatella. Vai mitä, KANSALLINEN Kokoomus?

Mitä tulee muuhun ulkopolitiikkaan, Suomen linja on lähes koko sen itsenäisen historian ajan perustunut sellaisille yhteistyöjärjestelmille, jotka ovat joko rauhanomaisia, kaikille avoimia ja mieluiten molempia. Tällä hetkellä merkittävimmät Suomen ulkopoliittisen vaikuttamisen areenat ovat EU, Pohjoismainen yhteistyö ja ETYJ, joista viimeinen on valitettavasti Ukrainan kriisin jälkeen lamaantunut. YK:n merkitys on sekin valitettavasti vähentynyt.

Suomen ulkopolitiikan johtavaksi periaatteeksi sopii nyt ja jatkossa Kekkosen toteamus: "Näemme itsemme täällä pikemmin lääkärin kuin tuomarin osassa." Sosialidemokraattinen ulkopolitiikka on perustunut aina kansainvälisen rauhantahdon ja vapaan kaupan edistämiseen, konfliktien sovitteluun pikemmin kuin kärjistämiseen ja suurvaltapoliittisen pelin torjumiseen.

SDP taisteli 1940-luvun lopulta alkaen voimistuvaa kommunistista vaikutusta ja Moskovan ylivaltaa vastaan, saaden tässä taloudellista tukea muun muassa CIA:lta. Jos 2020-luvulla on taisteltava oikeiston pyrkimyksiä vastaan näiden yrittäessä muuttaa itsenäistä Suomea Washingtonin ulkopolitiikan jatkeeksi, niin vastustetaan niitäkin pyrkimyksiä.

Käyttäjän jounisnellman kuva
Jouni Snellman

Pohjoismainen sosialidemokratia ei ammenna kansallisesta itsekkyydestä. Suomalaisilla tovereilla on joskus ollut vaikeuksia tämän ymmärtämisessä. Naton pääsihteerinä toimii sosialidemokraatti Jens Stoltenberg.

SDP ei ollut Urho Kekkosen talutusnuorassa ennen vuoden 1968 puoluekokousta. Nyt olisi aika taas päästä sieltä irti ; )

Käyttäjän RalfKarlsson kuva
Ralf Karlsson

Ilmeisesti ETYJ:kin on joutumassa rikottujen sopimusten hautausmaalle kun seuraa Venäjän toimintaa tänä päivänä.

Käyttäjän ilkkasiren62 kuva
Ilkka Sirén

Vastaus viestiin #8

"NATO:n luonnollinen intressi olisi saada Suomi ja Ruotsi vastaamaan Baltian puolustamisesta ja antamaan oma maaperänsä alueen maissa suoritettavien operaatioiden käyttöön. Venäjälle riittää, että näin ei tapahdu ja täällä pysytään neutraaleina jos konflikti puhkeaa. Tämä on Suomen kansallinen etu ja muuta ei mielestäni tule turvallisuuspolitiikassa ajatella. "

Tämä oli todella rauhoittavaa, että vihdoinkin löytyy joku auktoriteetti, joka varmuudella tietää mikä Venäjälle riittää. Juuri kun Ulkopoliittinen Instituutti julkaisi raportin: "Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla", jossa arvioidaan useampiakin uhkia monen tutkijan voimin ja 79 sivun verran, niin löytyykin oraakkeli, joka parhaiten tietää Venäjän johdon aivoitukset. Kiitos tästä.

Käyttäjän viljoh9 kuva
Viljo Heinonen

Suomi ei valitettavasti voi minkään sortin polittisilla päätöksillä päättää Venäjän käyttäytymisestä. Viime aikoina Venäjä on muuttunut epävakaammaksi. Siitä antaa Ulkopoliittisen instituutin eilen julkistettu raportti realistisen kuvan. Lopputulema on, ettei Venäjä ole luotettava kauppakumppani tai on sitä niin pitkälle, kun se Venäjälle sopii ja se kokee hyötyvänsä tilanteesta.

Tähän tilanteeseen sopii huonosti kekkosaikainen hyvien suhteiden hyssyttely. Ulko- ja kauppapolitiikassa parhaiten toimii realistinen ote. Markkinoita on haettava muualta, mutta samalla Venäjän kaupan kaventuneet mahdollisuudet pitää käyttää. Ulkopolitiikassa realismia on valmistella NATOon liittymistä, mutta siinä ei pidä piiloutua erillisen kansanäänestyksen taakse.

Kansanäänestys voi toteutua seuraavien eduskuntavaalien yhteydessä. Seuraava eduskunta voi sitten kansalta saamansa valtuutuksen perusteella päättää, miten asiassa edetään tai ollaan etenemättä.

Käyttäjän petterihiienkoski kuva
Petteri Hiienkoski

Kuvailemasi kaltainen "realismi" tulee lyömään päin pläsiä. Kannattaisi miettiä myös sen seurauksia.

Toimituksen poiminnat