*

Riku Keski-Rauska

Epävakauden aikana Suomi tarvitsee ankkureita

”Suomalaiset poliitikot ovat ottaneet tavakseen toivoa, että Etykistä tulisi Euroopan uuden turvallisuusjärjestelmän perusta. Kun täällä vierailleelta Englannin pääministeriltä kysyttiin, voisiko näin tapahtua, tuli vastaus: ”Ehdottomasti ei. Nato pysyy meidän turvallisuuspolitiikkamme perustana.” (…) Hän saattaa pitkällä aikavälillä olla väärässä – voihan Etykistä kehittyä vaikka mitä ja Nato näivettyä keskustelukerhoksi”
 

Elokuun 31. päivänä 1990 Aamulehdessä julkaistu Euroopan Demokraattisen Unionin (EDU) Helsingin kokouksen saldoa käsittelevä pääkirjoitus osoittaa, miten vaikeaa suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen päätöksenteko on aina ollut. Jälkiviisaina tiedämme, että vuodesta 1990 muodostui todellinen mahdollisuuksien vuosi - ainakin niille, joilla oli yhdentyvään Eurooppaan tähtäävä poliittinen visio ja rohkeutta toimia sen mukaisesti. Joillekin toisille tuo vuosi oli kauhistus: pysähtyneisyyden aika - tai hienommin sanottuna vakauden ja status quon puolustaminen - vaihtui uudelleenorientoitumisen aikakauteen.

Suomalaisittain kokouksen ”vapaus kuuluu Euroopassa kaikille”-henki (”Free Europe for all”) kiteytyi parhaiten Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajan Ilkka Suomisen tekemässä henkilökohtaisessa eurooppalaisessa uskontunnustuksessa. Kokouksen avauspuheessaan Suominen esitti, että Suomi hakee EY-jäsenyyttä ”vielä tällä vuosikymmenellä”. Kysyttäessä pääministerin, Harri Holkerin mielipidettä Suomisen avaukseen, totesi entinen puheenjohtaja nuivasti: ”Se oli ennustus ja minun ei tarvitse ennustaa.” 

Pari kuukautta myöhemmin Holkeri suostui ennustamaan sen verran, että totesi Suomen osallistumisen länsi-integraatioon olevan yhtä mahdotonta kuin ympyrän neliöinti. Samaa henkeä edusti ulkoministeri Pertti Paasio (sd.), jonka mukaan EY-jäsenyys ei ollut ”nyt ajankohtainen” ja korosti, että jäsenyysspekulaatioiden sijaan oli tärkeämpää keskustella, millaiseksi EY kehittyy ulkopoliittisesti.

Suomisen puheenvuoro kuului juuri niihin poliittisiin avauksiin, joista tuon aikakauden neuvonantajat olivat eniten varoitelleet: ministeritasolla ei pitäisi lähteä avaamaan keskustelua Suomen EY-jäsenyydestä. Suominen pehmensi sanomaansa täsmentämällä, että hänkin tarkoitti vain talousjärjestön suuntaan kehittyvää EY:tä; turvallisuuspolitiikka ei muuttuisi.

Fennoskandian kilveltä katsottuna vuoden 1990 vapauden mahdollisuudet näyttäytyivät aikalaisille rajallisina – jopa pelottavina. Ulkopoliittisen liikkumatilan suuruudesta ei ollut tarkkaa tietoa eikä vanhaan traditioon kiinnittyneet poliitikot olleet halukkaita edes testaamaan vapautemme määrää. Ulkopoliittista vakautta korostava ulkopoliittinen linja oli pidentänyt suomalaispoliitikkojen vasteaikaa ja heikentänyt uudelleenorientoitumiskykyä. Näin siitäkin huolimatta, että Euroopan keskeinen turvallisuuspoliittinen entiteetti, Neuvostoliitto, oli poistumassa näyttämöltä Itä-Euroopan vapautumisen myötä. 

Sosialismin romahtamista edeltänyt maailma oli yksinkertaisempi hahmottaa. Poliittinen eliitti oli kasvanut ajattelemaan, että YYA-sopimus tarjosi myönteisen keinon ylläpitää hyviä neuvostosuhteita, mikä lisäsi vakautta Pohjois-Euroopassa. Tästä ajatusmallista on kehittynyt vakauspolitiikka. Voiko vakauspolitiikasta tulla ongelma, vaikka sen pitäisi olla osa ongelman ratkaisua? Edessä on epävakauden aika, vaikka pyrkisimme vakauteen.

Suomi hyväksyi EU-jäsenyyden turvallisuuspoliittisena ratkaisuna, vaikka samalla se rajasi Ruotsin ohella suuren osan kovaa turvallisuuspolitiikkaa jäsenyydestään. Maat vastustivat EU:n ”militarisointia” aina 2010-luvulle. Todellisuus on kuitenkin se, että Naton rooli on korostumassa, vaikka EU:sta olisikin tulossa selvemmin liittokunnan sotilasmateriaalin alihankkija. Pääministeri Juha Sipilän mukaan puolustusyhteistyön konkretisoituminen olisi yksi keino auttaa suomalaista puolustusteollisuutta ja pk-yrityksiä. Parhaimmillaan rakenteellinen puolustusyhteistyö tuo säästöjä ja lisää Euroopan turvallisuutta.

Perinteisen puolustusvalmiuden kehittämisen ohella on torjuttava hybridivaikuttamista. Rakenteellinen puolustusyhteistyö ilman transatlanttista ankkuria olisi altis myrskyille. Yhdysvaltojen ja Euroopan liittolaisuus on Suomenkin vakauspolitiikan yhä tärkeämpi ankkuri. Ydinase on olemassa halusimme sitä tai emme. Suomen suhde tähän aseeseen ei ratkea ydinsateenvarjon ulkopuolella.

Eduskunnassa juuri käsitellyn valtioneuvoston puolustusselonteon mukaan tiivistyvä kansainvälinen puolustusyhteistyö ja EU:n puolustusulottuvuuden vahvistaminen ovat Suomen keskeisiä tavoitteita. EU:n puolustus ei silti erkaannu Natosta. Sotilaalliset turvatakuut koskevat edelleen vain Naton täysjäseniä. Jatkossa on arvioitava, onko vakauspolitiikka toimiva malli ilman Nato-jäsenyyttä.

 


Riku Keski-Rauska, FT, erikoistutkija
Elina Lepomäki, kansanedustaja (kok.)
Alpo Rusi, VTT, Rudolf Holsti professori, Vytautas Magnus-yliopisto

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Naton sijasta Suomi tulee turvautumaan EU:n federalisoitumiskehitykseen historiallisgeopoliitisista syistä johtuen. Tuleva EU federaatio ei ole pelkkä tulliliitto, vaan liittovaltio, jossa Saksaan ja Ranskan johdolla luodaan EU:lle oma puolustus. Pitkässä juoksussa tämä tuleva EU federaatio liittynee itse jäseneksi Natoon.

Käyttäjän CarolusLinden kuva
Carolus Linden

Pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa ja etäisyys muusta Euroopasta ovat tosiasioita, joiden vaikutuksesta Suomen ei kannata misään vaiheessa sijoittaa puolustukseen tarvittavia varoja ulkopuolisten toimjoiden ja toimintojen rahoittamiseen. Yhteistyötä on hyvä tehdä, mutta se tulee tapahtua oma erityisasemamme huomioonottaen ja ilman, että päätösvaltaa Suomen puolustukeen liittyvissä seikoissa siirretään yhtään enempää ulkopuolisille tahoille. EU:n puolustusulottuvuuen vahvistaminen on Suomen puolustuksen kannalta lähinnä liturgista korulauseilua. Se tulisi jättää sellaiselle sanailulle kuuluvaan arvoonsa.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

"Pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa ja etäisyys muusta Euroopasta ovat tosiasioita, joiden vaikutuksesta Suomen ei kannata misään vaiheessa sijoittaa puolustukseen tarvittavia varoja ulkopuolisten toimjoiden ja toimintojen rahoittamiseen."

Kuitenkin Suomen puolustusbudjetista tulee valumaan yhä suurempi osa kansaivälisiin hankkeisiin tulevaisuudessa. Suomi haluaa olla mukana kaikissa EU:n ytimissä. EU liittovaltiota voidaan kehittää niin pitkälle, että sillä on oma moderni armeija kaikkine aselajineen.

Käyttäjän CarolusLinden kuva
Carolus Linden

Ei taida olla kovin järkevää Suomen sijoittaa varoja EU:n aselajien kehittämiseen. Niiden kyvyt kun ilmeisesti ovat kaukana Suomen itärajalta. Niiden varojen käyttö oman puolustuksen kehittämiseen on pajon enemmän Suomea turvaavaa. Ei puolustusbudjetista mitään valu kansainvälisiin hankkeisiin ilman suomalaisten omia päätöksiä. Niidenkin yhteydessä olisi tarvetta käyttää vaihtoehtokustannusta koskevaa harkintaa.

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen Vastaus kommenttiin #4

Sipilä, Soini ja Niinistö suuntaavat lujasti kohti EU:n puolustusyhteistyöydintä.

Tämä tullee sitten näkymään vähitellen myös Suomen kyvyssä puolustaa omaa aluettaan.

Toimituksen poiminnat