*

Riku Keski-Rauska

Miten mahdottomasta tulee mahdollista?

  • Lähde: MTS
    Lähde: MTS

Kis-Kis-kukkulat,
on siellä munat sekä makkarat,
mutta se Muna kun se meni,
niin se Makkara jäi vain, juu.


Suomalainen turvallisuuspoliittinen keskustelu on kuin kuuntelisi Eldankajärven jää -kappaletta. Nykynuorille Kis-Kis-kukkulat, Munat ja Makkarat ovat tuttuja sanoja, mutta siihen se ymmärrys helposti loppuukin. Samantyyppinen ongelma liittyy nykyiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. On sotilaallista liittoutumattomuutta, tiivistyvää puolustusyhteistyötä, hybridiuhkaa, harmaata aluetta, vakauspolitiikkaa, lisääntyvää epävakautta, isäntämaasopimusta, suursotaharjoituksia, ”telaketjullisia” Strykereitä ym.

Ei ihme, että Suomen Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola totesi Uuden Suomen haastattelussa (12.11.2017), että suomalaiset ovat kovin hämmentyneitä maamme nykyisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Aaltolan mukaan kansalaisia ”hämmentää erikoinen ”eipäs-juupastelu” ja ajoittainen harhaluuloisuus Suomen Nato-jäsenyydestä”. Samassa yhteydessä Aaltola kuitenkin korostaa, että Suomen turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat selkiytyneet eikä kyse ole ”kyttäilystä Naton tuulikaapissa”. Ongelma piilee siis kansalaismielipiteen puolella; kansa ei tiedä, missä mennään.

Vuosien 2013-2017 aikana kansalaismielipide sotilaallisen liittoutumisen – tai ainakin Nato-jäsenyyden – suhteen näyttää lähestyvän ns. Gaussin käyrän mukaista normaalijakaumaa (taloustutkimuksen selvitys). Yhä suurempi osa suomalaisista seisoo tukevasti harmaalla alueella. Siitä huolimatta, että enemmistö kansalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä ja Suomi julistautuu sotilasliittoihin kuulumattomaksi maaksi, on YYA-vuosilta tuttu puolueettomuuspolitiikka Suomen osalta taakse jäänyttä elämää. Kuten Aaltola toteaa on Suomi siirtymässä sotilaallisen liittoutumattomuuden jälkeiseen aikaan. On varsin perusteltua sanoa, että sotilaallisen liittoutumisen osalta poliitikot menevät edeltä ja kansa tulee mielipiteineen perässä.

Kansalaisten mielipideilmaston kartoittamisessa Maanpuolustuksentiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) on keskeisessä roolissa. Tämä pysyvä parlamentaarinen komitea tekee mm. mielipidetutkimuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta. Poliittisen päätöksenteon – etenkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan – kannalta mielipidetutkimukset ovat hyvä renki, mutta huono isäntä. Historia osoittaa, ettei kansalaismielipidettä voi pitää turvallisuuspolitiikan vakaana ohjaajana – tilanteesta riippuen se on siihen, joko liian hidas tai liian nopea.

Viranomaisten ja johtavien poliittisten toimijoiden hallussa oleva turvallisuuspoliittinen tieto ei itsessään muokkaa kansalaismielipidettä, vaan kansalaismielipiteeseen vaikuttaminen on viime kädessä turvaluokiteltua tietoa ”hallussa pitävien” toimijoiden vastuulla. Kansalaisille jaettavaa tietoa joudutaan aiheen arkaluonteisuuden takia pakostakin suodattamaan. Tämä väistämättä vaikuttaa kansalaisten kykyyn ja mahdollisuuksiin olla aiheesta jotain mieltä – ainakin reaaliaikaisilla tilannetiedoilla. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin tieto ja mielipide ovat kaksi eri asiaa.

Järkiperäisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa tieto ja poliittinen vastuu kulkevat yhtä jalkaa.

Historiallisena ajatusleikkinä voidaan pohtia, miten YYA-sopimuksen jatkolle olisi tapahtunut, jos sopimuksen jatkaminen olisi 1990-luvun alkupuolella alistettu kansalaismielipiteen varaan? MTS:n kyselytutkimusten perusteella me suomalaiset olimme vielä vuonna 1991 kylmän sodan kohmettamaa kansaa. Itä-Euroopan vapautumisesta huolimatta kansan enemmistö eli pysähtyneisyyden ajassa. Mielipidemittausten mukaan vuonna 1991 jopa 57 prosenttia kansalaisista piti YYA-sopimusta myönteisenä ja vain 18 % kielteisenä. Reaalisosialismin luhistumisesta huolimatta kansan enemmistö uskoi edelleen siihen, mitä sille oli vuosikymmenten aikana opetettu: YYA-sopimus oli hyvien ja luottamuksellisten idänsuhteiden kulmakivi. Se, joka toisin väitti, oli hyvien naapuruussuhteiden vastustaja.
 

Jos kansa ei pysynyt muutosvauhdissa mukana, niin ei ollut poliitikoillakaan helppoa. Ulkopoliittisesta traditiosta irtautuminen oli toisille erittäin hankalaa. Jotkut suomalaispoliitikot olivat taipuvaisia pitämään kiinni jopa Pariisin rauhansopimuksen aserajoitusartikloja, joista Suomi oli jo irtautunut. Samaa koeteltuun ja hyväksi havaittuun ulkopoliittiseen traditioon kiinnittymistä edusti ajatus siitä, että Suomen EY-jäsenyys oli yhtä todennäköistä kuin ympyrän neliöinti.

Jostain syystä ympyrän neliöinti onnistui ja YYA-sopimus muuttui kansan silmissä myönteisestä kielteiseksi.

On aiheellista kysyä, miten mahdottomasta tulee joskus mahdollista?


Riku Keski-Rauska, fil. toht., tutkija

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat